Tänään avasimme kissahäkin oven ja aloimme opetella elämistä samassa vapaassa tilassa. Suuri on maailma, vaikka mökkimme onkin pieni.
Pienet urheat kissapojat (kaikki ovat muuten poikia) - ei huolen häivää, ei pelon pipanoita, vaikka isojen koirien keskellä pitää pärjätä: 
Lainatyttökin siirtyi matolle pesuettaan ruokkimaan. Ja kun mamma lähtee ulos töihinsä, lapset löytävät turvan toisistaan:
Yksi lapsosista syntyi paljon pienempänä kuin muut ja on kasvanutkin ihan eri tahtia, pysyen pienempänä ja vaaleampana kuin muut - sillä kun ei oikein ole ollut voimaa taistella ruuasta muiden, noiden isompien ja vahvempien jyrätessä. Emokin suhtautui lapsoseen alussa tylysti: kantoi kaapin taakse kuolemaan pohtien todennäköisesti, ettei tälle kannata "allokoida resursseja"... No, kannoimme lapsen takaisin, ja nyt siitä alkaa kehkeytyä oikein kaunis kissapoika - kuin siitä kuuluisasta rumasta ankanpoikasesta se kuuluisa joutsen, silloin "olipa kerran" -aikaan.
