Neljä tyttöä ja pojanpuolikas

Käännymme talvikuukausiin vanhan tuttavamme, tuon kuuluisan issikan pariviikkoisen vierailun myötä. Ihan horrostellaan sulassa sovussa, levollisina pitkin levollisen harmaata loppusyksyn viikonvaihdetta. Melkein tyttöporukassa, Mustin vaiennetulla säestyksellä (emme anna sen pitää minkäänlaista jöötä täällä). 

Tässä aamukuvassa on ilmassa vielä pientä tutustumisjännitettä, aivan äänetöntä mutta kissan selän asennosta havaittavaa:

Oljakin pohtii skarpaten, pitäisikö asiaan puuttua:

Ei tarvinnut, asia raukesi itsestään ja ongelma väistyi. Vanhus rentoutui (on se vanha, kuten kuvasta huomaa), ja Musti vaihtoi itsensä omalle paikalleen:

Tulevien viikkojen lepoasetelma:

Ja vielä ihmeiden ihme: Tuike ottaa ihan iisisti! Hieno tyttö. Olja varmistelee asemaansa koiralauman johtoon tulemalla aina ihan kiinni minuun, jos olen paikallani.

Ohukainen ja Paksukainen

Syksyvärikkään aurinkopäivän sunnuntaivieraaksemme saapui eräs kuuluisa issikka - legenda jo eläessään. Vuodet alkavat jo painaa tämän koiraikäneidon olemusta ja luontoa, hiljaa kenties sittenkin hyvä tulee?

Una ja Vestis, kaksi urbaania city-sinkkua:

Ja sitten landepaukku Olja Ohukainen, Olematonkarvainen:

Ohukainen ja Paksukainen - Majakka ja Perävaunu?

Ja sitten se eräs, joka koiruusvierailujen ajaksi on aina laitettava ihmettelemään sitä, miten vihreää kaikki onkin aitaverkon toisella puolella. On se niin epistä. Mutta ne käytöstavat, ne käytöstavat...

Syyskuun sieniretkellä...

...piipahdimme Suppuralammella. Syksyinen metsä on kovin hiljainen, kun sitä vertaa kesäisen kiihkeään elämänmenoon. Pientä ripinää ja rapinaa kuuluu kaikkialta, ja jokunen matkantekoa suunnitteleva kurki jossain aukoo ääntään. Ei muuta. Annin kuvaama lampimaisema on kuitenkin syksyllä paljon kesäistä kiehtovampi. Jotenkin levollisempi.

Koirille paikka on tuttuakin tutumpi. Ja muistissa se, mistä saattaa löytää jotain vatsantäytettä.

Sisätiloissa aletaan elää sohvanvaltausaikoja.

No vihdoinkin jotain...

...vaihtelua Karhunsalon maisemiin. Olikin semmoinen sosiaalisempi viikonloppu, kun sekä lauantai että sunnuntai menivät metsissä metsäihmisten kera. Lauantaina päästiin pitkästä aikaa Alakoitajoen maisemiin ja osallistuttiin Enon luonnonystävien järvilohitapahtumaan. Lohia ei nähty, mutta niistä kuultiin kaikenlaista. Ja kuljettiin pitkin louhikkoista joenvartta. Tällaisissa porukkatapaamisissa koirilla on siinä mielessä aina vähän tylsää, että joutuu kuljeksimaan naru kaulassa...

 

...tai sitten lojumaan taustalla haistelemassa muiden kahvittelua ja pullittelua. Tää on niin tätä. 

No, onneksi vangituksi tulemisen harmia kompensoi kaikenlaisten rapsuttelijoiden loputon jono. Ja joku aina muistaa makkaranpätkälläkin.

Sunnuntaina hyvä tuuri vain jatkui: pääsimme käymään Vekaruksen mainiolla retkeilyalueella. Siellä saatiin nauttia myös elokuisessa maastossa vapaana juoksentelemisen ilosta. Ja Tuike tietysti lipesi siihen samaan koskeen, johon se putosi joskus kolme vuotta sitten... silloin pienenä:

 

 

Rohkea rokan syö - ja juo kulauksen Vekaruskosken vettä. Kannattaisiko kuitenkin katsoa kauempaa, hienostuneesti ja arvioiden:

Kuvaajan (ja eväsrepun haltijan) liehittelyä ja lähentelyä:

 

Tois puol jokkee:

 

Tuike alkaa kuoriutua kesäturkistaan, vaihtaa karvoja ja värejä. Tämä on se riemunkirjava ja takkuinen vaihe:

Olja sen sijaan jatkaa hillityn kiiltävässä charmissaan. Tosin sen kuulo alkaa nykyisin olla hyvin valikoiva ja testaileva. Aikuinen Nainen. 

Syksyksi tuulee

Ihan muuten vain piti vähän päivittää blogia, kun tämä kesä on mennyt aika vähäisillä yhteisillä harrastuksilla. Mitä nyt pihapiirissä on pyöritty ja Karhunsaloa kierretty. Tänään pihassa tuulee syksyksi, sillä tavalla vilpoisasti ja virkistäen. Pihassa on koira, jos toinenkin.

Ja on siellä kissakin, pikkumusta, Otson Mustiksi nimeämä. Tämä onkin semmoista kiipeilevää sorttia:

Kuvassa kolme elukkaa ja jokunen omena:

Voi olla, että sunnuntaina pääsemme vaeltamaan ja saamme jotain kunnollistakin kerrottavaa. Siihen asti näin.

Punkkipatikoijat

Lauantaina 30.7. koitti vihdoin se kesäpäivä, jolloin Kaltimonkierron vakiokulkijat pääsivät perinteikkäälle tramping-retkelleen. Loiran laavun muistokirjoitussivulta huomattiin, että on sitä käyty täällä ennenkin:

Loiran sänkipelloilla huomattiin taas, kuinka Tuike on mukavalla tavalla maastonvärinen koira:

 

Olja kyllä erottuisi hyvin maastosta (ainakin valoisaan aikaan), mutta tämä lady-of-the-house alkaa aikuistuessaan edelleen irrotella entistä enemmän, koiraksi-joka-kulkee-omia-polkujaan ja valikoi ja testaa kutsuhuutojen kuulemista hyvin selkeällä tavalla...

Kaltimonkierto on seitsemän vaaran kautta Kaltimonjärveä kiertävä tramping-reitti. Mustavaaralle ennätettäessä on noustu jo neljää vaaranrinnettä, ja sen laella on hyvä pysähtyä hengittämään ja ihmettelemään, minne maisema on kadonnut (ja miten paljon mustikoita on jäänyt metsiin):

 

 

 

 

Mustavaaralta reitti laskeutuu kohti Kirkkokallion nousua:

Tuike kauniilla mutta vaarallisenkin jyrkällä Kirkkokalliolla. Oljaa ei taaskaan näy lähistöllä.

Suppuravaaran laelta näkyy Suppuralampi, jonka rannalla on taukopaikka, jonkinlainen puolimatkan itsepalvelukrouvi.

Suppuralammen laavulla pitää ensiksi tarkistaa, olisiko aiemmilta kulkijoilta jäänyt jotain, ja sitten keskittyä toiveikkaaseen evästuijotukseen. Tällä kertaa onnisti, nuotion pohjalta löytyi makkaraa ja leipää!

 

 

Kesätuulet ovat taivutelleet metsiin monenlaisia riemukaaria, joiden alitse saimme kulkea:

Retkellä havaittua: Olja kuljeskelee metsissä tätä nykyä omissa mietteissään, ottaa välimatkaa eikä aina ole kuulevinaan, mitä sille sanotaan. Tuike puolestaan pysyttelee lähellä ja usein takana, paimentelee meitä muita pysymään kasassa. Paitsi... saaliiksi tulkittu jahdattava vei tälläkin kertaa molemmat koiruudet jonnekin kauas, paikkoihin, joista palattiin puolen tunnin kuluttua kieli maata viistäen ja kauan kestävän läähätyksen kera. Tässä asiassa eivät koirien kokemusasiantuntijuus ja uskollinen kuuliaisuus näytä muuttuvan harkitsevaksi järkevyydeksi: joka kerta lähdetään (kielloista huolimatta), juostaan turhaan ja joudutaan palaamaan nöyrinä takaisin. Että semmoista. 

Jos lauantaina kierretään Kaltimonjärveä, sunnuntai meneekin sitten punkkeja poisteltaessa. Kaikella mukavalla näyttää olevan hintansa.