Syksyn viimeisiä päiviä

Kesä 2019 oli laimea retkikesä; aika tuntui menevän koko ajan johonkin muuhun mukamas tärkeään, työtöihin ja niiden suunnitteluun. Laiskan kiire lauantaina, laiskan kesäkiire syksyllä. Vasta ensimmäisten lumien aikaan päätimme siis tehdä tämän vuoden viimeisen päivänmittaisen vaelluksen. 

 

 

Vaelsimme ja rämmimme pehmeässä ensilumessa Suppuralammelle päiväteelle. Päivä metsässä teki hyvää mielelle ja sielulle. Jalat kyllä kastuivat ja lonkat kipeytyivät... Lampikin alkaa hiljetä talviunilleen.

 

Kaltimonkierron varrelle on ilmaantunut uusia "tässä-oli-ennen-metsä"-aukkoja. Jokunen douglaskuusi (mikä semmoinen lienee?) oli jätetty paikoilleen. 

 

Aukot eivät liene hyväksi sellaisille, joille erilaiset puunkolot ovat tärkeitä... eivätkä ne ole oikein esteettisiä silmällekään. Onneksi kannot korjaavat maisemaa omalla pienellä tavallaan, täytekakkumaisesti:

Kaikenlaista harmia

Kyllä nyt koko syksyn on työnteko haitannut pahasti kaikenlaista mukavaa tekemistä - retkeily on jäänyt vähiin, ja kaikki vähäinen vapaa-aika on mennyt pihatöissä. Talveen kun pitää varautua taas kerran. 

Tyyyyyylsää, totesivat Olja ja Tuike ja päättivät pudottaa karvansa tässä pakkasia odotellessamme:

 

 

 

Onneksi silloin tällöin taloon poikkeaa joku, jolla on aikaa (ainakin kuvauksen verran) kiinnittää huomiota myös nelijalkaiseen talonväkeen:

 

Olja sai tästä syksyn hylkynä olosta tarpeekseen ja tulehdutti ensin hampaansa ja sitten juuripaiseen puhkeamisen myötä levitteli bakteerit silmiinsäkin. Jos ei ole koiraa karvoihin katsomista, katso silmiin...

  

Ja nyt on sitten rohtoa jos jonkinmoista ja edessä hammaslääkäriin meno:

Kesäkuvia

Tämä kesä on mennyt huiskishaiskis ja suitsaitsukkelaan. Pitkät päivävaellukset ovat jääneet vähiin - arki on ollut repaleisen sosiaalista ja pyhä kulttuuritapahtumakulkemista. Onneksi on Vallisärkkä! Sellaiset puolivillaiset ja puolipäiväiset ex tempore -retket sopivat mainiosti Vallisärkkä-Karhunsalo-tienooseen. Kuvia sieltä ja täältä, pitkin ja poikin kesää:

 

 

 

 

 

 

 

 

Nyt me kaikki sitten olemme viehättyneet mustikoista, koirat ja Päivi. 

Kesän eka Kaltimon kierto...

...ja saattoi olla viimeinenkin; eipä tuota lenkkiä oikein luontopolkuna enää kärsi mainostella. Kulttuuri on käynyt kylässä... Ponsse was here. Onneksi oranssit merkit vielä kertovat, mistä "polku" kulkee:

 

Mansikkapaikka, mustikkapaikka, vahveropaikka... "Se oli ennen, mutta nyt":

 

 

 

Oli mukaviakin paikkoja, totta kai. Rentukoiden aurinkoja, valkovuokkojen rohkeaa jälleensyntymää:

 

 

Löysimme vanhaa metsääkin, sellaista viimetalvisia lumia varjollaan suojelevaa:

Ohitimme kaksi lähdettä - ja kaksi sientä:

 

Poikkeavaa tällä retkellä oli metsässä kohdattujen ihmisten paljous: oli polkujuoksijaa, laavuyöpyjää, polkupolkupyöräilijää - yleensä tuolla reitillä ei kohtaa ketään. Hyvinpä tuonne kaikki mahduttiin.

Heräilemme henkiin...

...kanssa hiirenkorvien, myyrien multakasojen, kuraisten lattioiden ja erilaisten rastaiden, jotka ahkerasti nokkivat jotain pihamme uumenista. Pieni talvi kävi säikyttämässä meitä kesken toukokuun alkusävelten, mutta eiköhän se tästä. 

Tänään aloitettiin taas perinteinen vaaralta toiselle vaeltelu. Vielä kengät kastuivat ja siellä täällä sai edelleen kahlata lumessa, mutta mitäpä tuosta. Päivä paistoi. Tuike alkaa taas muuttua kesäisen oranssiksi.

 

 

Tannilanvaaralta näkee edelleen Uimaharjuun ja sen taaksekin. Kenties maailman toiseen reunaan saakka? Tuiketta hanki kiinnosti kuitenkin paljon maisemaa enemmän.

 

Metsissä on nyt paljon lumen muotoilemia riemukaaria. Puiden itsensä kannalta kaaret eivät kuitenkaan taida olla kovin riemukas asia.

Kevään lämmössä on myös se mukava puoli, että Päivin officen voi halutessaan siirtää aina välillä ulos:

 

Ai niin - semmoinen havainto, että Olja alkaa vanhetessaan olla aikalailla omapäinen metsäkuljeskelija. Eikä ole oikein kuulevinaan aina, kun kutsutaan. Jospa se ei kuulekaan...? Tiedä häntä, mutta osaa kyllä joskus ärsyttää.

Junior handlereita ja kilttejä koiria