torstai 20. joulukuuta 2018

Talvi tuli metsään

Jaaha, nyt sitten metsässä kuljeskelun luonne muuttuu taas vähäksi aikaa rajoitetummaksi ja kahlaavammaksi. Umpihangesta ei voi vielä puhua, mutta tuskinpa siihenkään kauan enää menee...

 
Positiivisia puolia asiassa on se, että talven riisuttua metsistä lehdet ja kaadettua heinikot puiden ja muidenkin lunta kestävien kasvien muodot tulevat esiin milloin mielenkiintoisina, milloin hellyttävinä rakenteina ja ääriviivoina. Kuusi- ja mäntylasten, kaikenmaailman talventörröttäjien:

 
 

Ja riemukaaret, joiden läpi kulkea: veni, vidi, vici:

 
Myös pihassa työt muuttuvat. Kohta joutunee kolailemaankin. Onneksi joskus käy tonttuja kylässä.

 


 

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Ilmastonmuutos... uhka vai mahdollisuus...?

Luontoaktivistin pitäisi olla kovin äkeissään tällaisista lämpimistä marraskuun hetkistä, mutta hitsi miten mukava on kuljeskella metsissä edelleen niin, ettei tarvitse kahlailla hangessa tai kipristellä jäätyviä varpaitaan. Tänään lähdettiin pikantille aamuvaellukselle, johon kulahtikin sitten kolme mukavaa syksytuntia. Metsään on nyt helppo unohtua, ja kun ajoissa lähtee, niin valoakin piisaa. Siellä täällä näytti vilahtelevan muitakin syksyyn höyrähtäneitä.

Tuike on aina ollut jotenkin syksynvärinen koira:

 
 

Kuljeskeltiin Vallisärkän jäkäliköillä, sieltä käännyttiin Karhunsalolle, mistä koukkasimme Kaltimonkierron polulle ja Karhuvaaran kupeeseen. Nousimme ylös aukkohakattua rinnettä, joka kuitenkin oli istutettu täyteen pieniä kuusivauvoja. Hirvien sorkkajäljistä päättelimme myös muiden otusten rämpineen tuota rinnettä aikalailla äskettäin. 

Jos on lämpimillä marraskuilla puolensa, niin on myös aukoilla vaarojen kyljissä: nyt näkyy Karhuvaaraltakin taas Enocellin tehtaille...

 
Pari päivää sitten lampsimme läpi Kaltimonkierron kaikki 25 kilometriä. Sitä ei enää oikein luontopolkuna kärsi mainostaa, niin isolla volyymilla "kulttuuri" on vyörynyt polun ympäristöihin. "Metsän seinä on vain vihreä ovi", tuumi Olja muinoin. Mitenkähän nyt?


 

Tapasimme tuolla retkellä myös moottorisahan kanssa palstojaan siivoilevan maanomistajan. Siinä kun hänen metsässään kuljimme, emme tietenkään voineet alkaa sen kummemmin kyseenalaistaa hänen touhujaan. Tätä (muun muassa) on kapitalismi. 

No, mutta oli meillä ihan hyvä metsäpäivä kuitenkin. Kuten tänäänkin. Näissä alemmissa kuvissa olemme viime torstain retkellämme Hiltulanvaaran peikkometsän liepeillä, juuri sukeltamassa siihen:

 

torstai 25. lokakuuta 2018

Syksykin saa

...ja töissä on mennyt aika pimeästä pimeään. Viikonloppujakin on aherrettu milloin minkäkinlaisessa tallissa. Erään tällaisen rupeaman jälkeen Päivin tullessa kotiin otettiin vähän kuvia koirien "tervetuloa vihdoinkin kotiin" -tanssista:

 
  

Kunnes sitten: "Paikka - Stoi!":


 

Työntäyteisyydestään huolimatta syksy on ihan parasta aikaa! Sen ainoa inhottava puoli on se, että se vie meidät vääjäämättä pian alkavaan talveen... huh. 


Pahinta talvessa puolestaan on se, että kaikki kaunis ja kiinnostava katoaa yksitotisen, paksun peitteen alle. Mitähän sammalta tämäkin kauneus lienee, pian piiloon joutuva?


sunnuntai 26. elokuuta 2018

Tänään talsittiin...

...vaikka missä. Karhunsalon kautta kierrettiin Sirkanpurontielle ja katsastettiin kolme erikokoista Louhilampea. Tähän vuodenaikaan lammet alkavat olla jotenkin levollisia, hissukseen. Kalpenevat hiljalleen, niin kuin Hectorin laulussa syksyinen meri. Tämä uinuileva taitaa olla se Suuri Louhilampi:

 
Louhilammen vesi on kirkasta, mutta pösilöt nuotioistujat ovat tehneet tuhojaan lammenrantapuustossa:
  

Sirkanpurontieltä koukkasimme metsäreittiä pitkin Paukkajalle. Sirkanpuro - puro ylipäänsä, mikä tahansa puro - on mukava asia, ja vanhat sillat samoin:

 

Koska tänään kuljimme reittejä, joita emme tunteneet ennestään, matka taittui hihnakurin puitteissa. Ensi kerran tiedetään sitten ne reittikohdat, joissa koirat voi päästää irti.
 

Paukkajalta poukkoilimme takaisin Karhunsalolle ja sieltä Vallisärkän maastoon. Ja eräs sitten taas halusi kahlailla suomutalämpäreessä. Ja hommasi sitten itsensä muutamaksi tunniksi ulkoruokintaan - tassujen kuivumisen ajaksi nyt ainakin:


Tein reppuun tällaisen karhunkarkoittimen. Kun me kuljemme, koko ajan ympäristöön kilisee ja kalisee. Että semmoista luonnonrauhaa.



sunnuntai 19. elokuuta 2018

Kesä on ollut kaunis, kesäinen ja kuuma...

...oikein mukavalla tavalla luita ja ytimiä (samoin kuin uintivesiä) lämpiminä pitänyt. Ihan varma ei voi olla, missä määrin koirista helteet ovat olleet hienointa tässä kesässä. Molemmat ainakin riisuivat pois kaikki aluskarvansa ja ison osan päällyskarvaakin. Imuroimista on riittänyt. Karvojen alta paljastui kaksi hoikkaa ja suurikorvaista otusta...:

 

Eräällä Karhunsalon viimeviikkoisella iltakävelyllämme tapasimme metsäistutuksiaan tien reunoilla tarkistelleen isäntämiehen, joka kysyi: "Onko siulla uus koira?" Kumpaako lie tarkoittanut? Niinkö mittava muodonmuutos meitä on vaivannut...? Nyt odotellaan syyskarvaa - ja kenties juoksuja, joiden enne karvanlähtö saattaa myös olla.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Löytöretkeilyä

Tänään teimme kokopäiväpatikoinnin osittain tuttuihin, osittain uusiin maisemiin. Lähdimme varhain aamulla Pamilolle, ja ideana oli kiertää Alakoitajoen retkeilyreitti. Pamilon vanha metsä on mahtava (ja suosittu ulkoilu-)paikka - mutta tänään onnisti: missään emme tavanneet yhtään ihmistä! Ihmiset ovat ihan ok, mutta vika (=haluttomuus kohtaamiseen) on meissä erakoissa...

 

Koitajoki on vanha uittojoki lukuisine koskineen, mutta nyt se on valjastettu ja kutistettu energiantuotantoon. Kovasti se silti vielä kuljettaa vettään, ajastaikaan, latvoilta alajuoksuilleen, koskesta toiseen, suvannosta suvantoon, pyörteestä pyörteeseen. Ja tarjoaa elämisen paikkoja linnuille, suuria hyppyjä esittäneille isokaloille, kasveille - ja varmaan myös kaikenmaailman sittiäisille ja sontiaisille.

 
 

Kuljimme Pamilolta Heinäjoelle Ilomantsiin ja takaisin - minkä jälkeen taivalsimme vielä Rupukkavaaran edestakaisin ja opiskelimme Kirjovaaran luontopolun Pamilolla. Siinä tuli matkaa kerrakseen, mutta kyllä kannatti. Luontopolku kulki vanhassa suojellussa kruununmetsässä ja koukkaili lopuksi Pamilonkosken partaille, kuohujen kupeeseen. Sinne pitää mennä uudestaan - ja muistaa tästä lähtien ottaa aina mustikkakipot mukaan. 

 

Palokärki ei vissiin mustikoista perusta:


perjantai 29. kesäkuuta 2018

Retkuilua

Viime aikoina olemme retkeilleet aika reippaasti ja usein, pitkiä päivävaelluksia tehden. Olkoon siis tänä kesänä näin. Metsissä on nyt sangen "haasteellista", kun jokaikinen myrskyn kaatama puu on päättänyt kaatua polkujen tukkeeksi. Seuraavassa silti kuvia sieltä sun täältä...

...esimerkiksi Urkkalammelta, mistä matkasimme päiväsumpille Hautajärven laavulle. Urkkalampeen on hyvä mennä juomaan ja kahlailemaan hikisen patikoinnin päätteeksi:

 
 

Matolammen maisemaa, mansikkakumpareelta kuvattua:


Kolvananuuron suolampilumpeita:

 

Olja ja ristorasametsän seinässä avautuva vihreä ristorasaovi:


Vallisärkän korjatut pitkospuut (hienoa, kiitos korjaajille!):


Katerpillarin tuhoamasta Kolinpolusta huolimatta valkolehdokki suunnittelee edelleen kukintonsa avaamista ja nuokkuhelmikkä näyttää yhä nimeltään:

 
 

Kotonakin on oltu, ajoittain, ja joskus käy vieraitakin. Joku (tässä Pöysän Ville) menee aina Oljan asettelemaan rapsutusansaan:


Eräät vieraat halusivat päästä talon koiriksi. Tämä vähän kummastutti näihin pesteihin aiemmin rekrytoituja: