Tämä alkukesä on ollut yhtä metsään menoa ja hyvä niin. Vallisärkältä aukeaa näköjään koko maailma: löysimme taas tänään sieltä polkuja ja poikkeamia, joista emme olleet tienneet yhtään mitään... Tänään matkasimme särkkää pitkin kohden Karhunsalon Mökkikylän takametsiä. Menomatkalla löysimme särkän suojista himmeitä, utuisen oloisia suovilloja ruokkivan pienen suolämpäreen:
...ja särkän laelta puolestaan jäkälälle sopivaa kuivaa, kivikkoista kangasta:
...ja sitten yhtäkkiä tupsahdettiinkin heinikkoiseen ja vehmaaseen sekametsikköön:
...kun mansikka kukkii, lakka kukkii, kuusi kukkii, orvokki kukkii, kielo kukkii...
Tämän kukan ilmestyessä näköpiiriin tiedämme olevamme tien lähellä:
Näitä teitä ei ilmeisesti hirveästi ajella - jos ne ovatkin olemassa vain itsensä vuoksi?
Tuike ei malta olla poikkeamatta jokaikiseen ojalämpäreeseen tai puroon, jonka kohtaamme - siksi se kulkee mukana kuraisin koivin:
Metsään on pudonnut valtava määrä tähtiä!
...ja sammalen sormissa (joista lauletaan Kaj Chydeniuksen säveltämässä laulussa) on pitkät kynnet:
Joskus metsässä kuljettaessa tulee sellainen tunne, että liikuskellaan ammoin kadonneessa pihapiirissä - "tässä on varmasti joskus ollut jonkun koti". Jonkun sielu (tai henki, mikä lie...) vartioi selvästi pihlajien pyhittämiä pikkuaukioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti